|
Pollentie 33 on vanhusten vuokratalo, rivitalo vuodelta 1982. Korjauksia ja saneerauksia ovat vanhukset saanneet odotella pitkään. Vuokrat luonnollisesti kohoavat, mutta toki asumistukea varmaan heille myönnetään. Kaksion hintakin tuntuu aika kovalta eläkeläisen pussiin kurkattuna ja rahalla saa huonokuntoisen vuokra-asunnon.
En tiedä, pitäisikö iloita, koska nyt on suunnitteilla remontti huoneistojen väliaitojen korjaamiseksi. Lukemani perusteella suurempi huoli on sisätiloissa mm. muovimattojen kupruilu, joihin nämä harmaat pantterit voivat kompastua. Iän lähennellessä sataa vuotta, ei kait lumitöitten tekokaan ole enää heidän puuhiaan? No, jos ne väliaidat ovat päällekaatumassa, on perusteltua se remontti, mutta muuten..
Kuntoarvio on tehty kymmenen vuotta sitten, lienee se tilanne tänään aivan toinen? Kuten myös asukkaitten. Kymmenisen vuotta sitten jonkun jalka nousi huomattavasti kevyemmin, tai asunnossa asui joku toinen henkilö. Isännöitsijän olisi aika kierrellä asunnoissa uudelleen kartoittamassa tilannetta ja viemässä tästäkin viestiä vanhusten asuntosäätiölle. Se muuten tulee kalliimmaksi sitten, kun tilanne menee huonosta kehnoon.
Taitaisi tilanne olla toinen tässäkin rivitalonpahaisessa, mikäli asuntoon sijoitetaan esim. maahanmuuttajia?
Viimeaikainen kirjoittelu valelääkäreistä ja -hoitajista kirvoitti mieleni miettimään työvuosiani erilaisissa hoitoympäristöissä ja löysin sieltä vielä erään muunkinlaisen valeen. Nimittäin valepotilaan. Törmäsin tällaisiin useastikin, sillä nämä aktivistit pyrkivät lääkäriin juuri viime minuuteilla, oli vapaat loppumassa tai loma hiipumassa. Aikaa tohtoorille piti löytyä ja sassiin, selkä jumitti,maha kuralla, lenssu juuri tulossa ja vaikka mitä vaivaa.
Näitten valepotilaitten vaiva alkoi tuntua kaikki pahimmalta juuri työaamun häämöttäessä ja ”pitämättömiä sairauslomia” oli vielä tähteenä…
Selät olivat yleensä niin pahuksen kovasti juntturissa ilmoittautumisluukulla, mutta saikkulappu taskussa askel nousee rivakasti ja ulkoilu vasikankokoisen koiran seurassa onnistuu oivallisen hyvin. Venyttelyt ja taivuttelut luontuvat nyt huomattavasti letkeämmin, äskeinen lääkäri ei onnistunut sparraamaan samaan suoritukseen. Monasti siellä verhon takana se riistuuntuminen ja pukeutuminen sujuu ongelmitta, mutta tutkimuspöydälle könyäminen vaatisi konetta.
Kuinka usein voi olla maha kuralla ja pois töistä muutaman päivän vuoden aikana? Kaikenmaailman lenssut näyttävät tarttuvan toisiin paremmin kuin toisiin ja useammin. Naisvaltaisissa yhteisöissä kasvojen pesu meikittömäksi saa äkkiä tilanteen näyttämään tosi vakavalta. Voiko tavallinen työntekijä sairastua Kanerva-tautiin?
Muutama tällainen hunsvotti per työryhmä kuppaa työkavereittensa jaksamista äärimmilleen, tosin yllättävää ymmärrystäkin syntyy…kun se raukka on taas kipeenä. Työnantajalle varsinaisia riesoja nämä poloiset.
Talvi yllättää suomalaisia mitä erikoisimmin tavoin. Autot singahtelevat omia aikojaan tieltä liukkaalla säällä ja nyt miehiä putoilee katoilta kesken työn touhun.
Uutisissa kerrottiin tämän hetkiseksi luvuksi jo sata urhoollista, jotka ilmeisesti ilman asianmukaisia turvavälineitä suorittivat tätä miehistä puuhaa, joka on mitä ilmeisimmin itse hoideltava juttu. Mikä sitten saa miehen katolle puuhastelemaan tällaisena talvena ilman minkäänlaisia turvavarusteita? Jumalaton luottamus omiin kykyihinkö, vaikka uutisoidaan kovasti katolta putoamisista ? Pirullinen nuukuusko, tästä ei vieraalle makseta!? Puheet siitä, että kyllä katon pitää aina yhden talven lumet kestää, ovat jo aikoja sitten päättyneet… Yhtä tyhmää, jos ei tyhmempää on tupata kulkemaan puomeilla ja köysillä eristetylle lumenpudotuspaikalle, oli syy mikä tahansa.
Ainakin näissä sadassa tapauksessa tullaan tämä talvi muistamaan pitkän aikaa, kroppa ainakin muistaa ja muistuttaa. Talvet eivät ole veljeksiä, mutta järjen käyttöä voisi suositella… eihän se putoominen mitään, vaan se äkkipysäys, sano.
Olin päivänä muutamana porukassa mukana miettimässä mitä tehdä työikäisten muistisairaitten auttamiseksi. Nämä työikäiset, neljä-viisikymppiset muistinsa kanssa kamppailevat ovat toistaiseksi valkoinen pläntti auttajaverkoston kartassa.Samoin heidän läheisensä.
On aikamoinen yhtälö perheessä, jossa puoliso on vielä työikäinen, mutta ei pärjää ominensa kotosalla, asuntolainaakin saattaa olla, murrosikäiset ja jopa nuoremmatkin mukulat vaativat hoitoa sekä huolenpitoa. Tämän päälle omat ja puolison vanhemmat tarvitsevat apua sekä tukea arjesta selviytymiseen. Työvuosia kun on kymmenkunta jäljellä sitä toivoisi muistamattomalle puolisolleen turvallisen ja virikkeellisen paikan, jonne hänet voisi huoletta jättää työpäivän ajaksi, mutta minne sen puolison sijoittaa, kun ei ole päiväkeskuksia, joissa olisi valvontaa ja mielekästä tekemistä. Yhdeksänkymppisen muistisairaan ja nelikymppisen tekemisten välillä on aikamoinen kuilu - vaikkei sitä diagnoosin perusteella osaisi arvella.
Osa näistä muistiongelmista pohjautuu alkon käyttöön, mutta tämä ongelma voi tulla muullakin tavalla.Muistamattomuus yhdistetään yleensä vanhukseen, mutta sitä on yllättävän paljon ympärillämme, yhä nuoremmissa ihmisissä.
Keskustelumme kävi aiheessa, miten nämä muistiongelmaiset saataisiin ”kiinni” ja avun piiriin ajoissa. Voiko työporukka ohjata kaveria työterveyteen, entä harrastustoiminnassa? Toivoisin sitä puuttumista, vaikka tällä hetkellä taitaa olla vitsin tasolla ”osa-aikadementia” kun unohtelemme asioita ja tavaroita… ennenkaikkea, tulisipa joku sopiva paikka omaisten kotona tekemää hoitotyötä tukemaan!
Lomalukemiseksi kassiin pakataan milloin mitäkin, pitkää lentomatkaa voi hyödyntää uppoutumalla makunsa mukaiseen teokseen. Omasta kassistani löysin muun lukemisen joukosta yllytyksestä ostamani ”Leppoistamisen tekniikat”-kirjan.
Tavalleni uskollisena ensin selailin tätä tuotosta sieltä ja täältä, lähestyin varoen, mikään ei ärsytä niin kuin pakollinen kiva. Voi joku muukin ärsyttää, mutten nyt muista mikä.. No, tässä kirjassa käytiin läpi erilaisia keinoja elämän leppoistamiseksi kirjoittajan esimerkkien mukaan.
” Kaikki nautinto perustuu rentoutumiseen, ja se on nykyään helvetin harvinaista. Kun kuppilassa katsoo jengiä, aina niillä joku paikka sätkii. Se on outoa.” Tämä erään julkisuuden henkilön lausahdus sai minut katselemaan väkeä ympärilläni… sitä touhua kyllä oli, lomalaisilla!
Luontoon, tilaan ja rentoutumiseen suomalaisilla on aina riittänyt metsiä ja ennenkaikkea se oma saunanlämmitysrituaalinsa mökkeilyn myötä, hikoilukomerotkin auttavat asiaa.
Elvyttävä poiskytkeytyminen ja vauhdin rajoittaminen ovat kirjoittajan mukaan merkityksellisiä seikkoja, kiireettömyyttä ja rentoutusta tavoitellaan ilman pakkoa, omien mielekkäiden valintojen kautta.
Toimettomuus on vaikea valinta, kun on tottunut monisuorittamiseen!
Olemme juuri selvinneet possulunssan kurimuksesta, toiset paremmin, toiset huonommin. Käsihuuhteita valmistavan yrityksen tili näyttää komialta, kauppa käy. Kauppa käy edelleen, sillä jälleen on tulossa uusi tarve käsihuuhteille - pirullinen Noro-virus, joka kyykyttää kansaa.
Minua ihmetyttää hoitohenkilökunnan tarve käyttää työaikana sormuksiaan, joiden alla elää euroopan väkiluvun verran bakteereja. Niitä ei nitistä mikään huuhde. Uskoisin, että jokainen muistaa työpäivän ajan olevansa naimisissa ilman rinkuloitakin, eikä ne annetut lupaukset välttämättä poistu työajan puitteissa. Rakennekynnet ovat kauniita, myönnän toki, mutta miten on hygieniapuoli näitten suhteen?
Helsingin seudun sairaaloissa on kampanja käynnissä, jossa pyritään estämään tartuntoja patistelemalla hoitajia töihin koruttomin käsin. Infektiolääkäri Juha Vuorte Haartmanin sairaalasta sanoo , ettei selvää tutkimusta tästä korujen käytöstä ole tehty, mutta jostaihan ne bakteerit sairaaloihin tulevat, sillä haastattelussa hän kertoi noin 50000 potilaan vuosittain saavan tulehduksen sairaalassa Suomessa. Ei tekis pahaa tällainen kampanja täällä Hämeessäkin!
Lähestymiskiellon haku kiusaavalle osapuolelle tuntuu aika joutavalta hommalta. Seurasin vierestä tuttavani kamppailua eroon liittyvissä vaikeuksissa ja siihen liittyvistä toimenpiteistä.
Tekstiviestiterrorisointi tuhansin viestein, puhelut ja nurkilla kyttääminen uuvuttavat ketä tahansa, siinä vaiheessa toivoo apua viranomaisilta. Tuttavani joutuu ammattinsa vuoksi olemaan saatavilla puhelimitse, joten numeronvaihtokaan ei auta tässä tilanteessa, mikä olikin ainoa neuvo viranhoitajalta. Suhteeseen liittyvä lapsi asettaa omat rajoituksensa, sillä lapsen edun mukaan toisella osapuolella on oikeus lapseen ja viestittää asioita lapseen liittyen. Viestihän yleensä päättyy muuhun kuin lapseen liittyvään asiaan.
Lähestymiskiellon valvonnan ollessa niinkin puutteellista kuin se nyt tällä hetkellä on, vaikeuksissa kamppaileva osapuoli on kyvytön tekemään ilmoituksia, koska taustalla on jo empiirinen kokemus toisen osapuolen käyttäytymisestä vailla seuraamuksia.
Kun ei ole keinoja eikä resursseja, niin varmasti jossainpäin joku tapetaan jälleen ennenkuin asiaa viedään eteenpäin. Tämä häiriökäyttäytyminen liittojen loppuessa on lisääntynyt ja aivan varmasti apua tarvitaan. Kaikille ei sovi turvakoditkaan, niissähän ei voi asua loputtomiin, esim. tuttavani, jonka pitää olla puhelimitse saatavilla, mikäli hän itsenäisesti aikoo hankkia elantonsa. Toinen vaihtoehto hänellä on jäädä yhteiskunnan elätettäväksi ja mikä pahinta, sairastuuko hän tässä pyörityksessä?
Eilen oli jälleen kerran päivä, jolloin aamukahvit olivat siirtymässä uhkaavasti henkitorven puolelle, sanomalehden syytä.
Lehdessä oli uutinen käräjäoikeuden kovasta tuomiosta entiselle supertähdelle kokaiinikaupoista. Oikein mainittiin kovana tuomiona, mutta yllätys oli se, että KAHDEKSAN kuukauden tuomio muutettiin yhdyskuntapalveluksi. Minulle tuntemattoman muuntokertoimen myötä tästä tuomiosta koostuikin 180 tuntia kakkua.
Kahdeksan kuukautta onkin sitten 180 tuntia. Minä teen hoitajana 114 h 45 min kolmen viikon listalla…tällä matematiikalla voisin ajatella tuomiosta selviytyvän noin viidessä viikossa!!Kyllä minäkin tekisin kahdeksan kuukauden hommat mielelläni viidessä viikossa ja sitten saisin olla omissa jutuissani, mutta…
Olikohan uutisessa mainittu huippu-uran selostus lieventävä asianhaara…
Missähän tämä suuruus sitten suorittaa tätä yhdyskuntapalveluaan, olisiko lakaisinkoneen hoitajana jäähallilla? Vai pääseekö ulkoiluttamaan hämeenlinnalaisvanhuksia?
Kyllä tuomiot ovat naurettavia ja surullisia.
Näin uutisoitiin 50 vuotta sitten Hämeen Sanomissa. Onko sitten mikään muuttunut vuosikymmenten aikana?
Tämä toiminta silloin lähti käyntii kaupungin vanhainkodin johtajattaren Hilja Katteluksen ajatuksen pohjalta, hänen tekemänsä ulkomaisen opintomatkan innoittamana. ”Vanhainkodeissa on huollettavana henkilöitä, joiden omaiset ovat kaukana ja joita tämän johdosta vain harvoin käydään katsomassa.”
Artikkelissa kerrotaan vanhuksen saavan vanhainkodissa parhaan mahdollisen ulkonaisen hoidon, joutuen viettämään elämänsä ehtoon ilman välitöntä kosketusta toiseen ihmiseen.
Näin joulun alla kyllä putkahtelee sukulaisia käymään hyasintteineen, tahti hidastuu sitten alkuvuodesta. Mikä on sitten oikeastaan muuttunut?
Vanhainkodit ovat muuttumassa lasipalatseiksi, mutta yhä siellä on ne pikkuiset mummot (ja papat) ”jotka sanovat hyvästit kaikelle entiselle, sille mikä oli. Heidän tavaransa ovat enää ainoa side siihen, joka nyt kääritään paperiin ja sidotaan narulla kiinni.”
Eipä ole paljon muutosta tapahtunut.
Silmiini sattui pieni uutinen teinikarkoittimista, joita isot kauppakeskukset ovat käyttöönsä ottaneet. Isot, äänekkäät parvet nuorisoa, jotka eivät tuota mitään liikkeille aiheuttavat harmia. Toisaalta uskonkin sen, eivät ainakaan kaikki ole sisäsiistejä siinä mielessä, että roskikset löytyisivät…
Tampereella Koskikeskuksen kriittinen katos, joka vetää eniten nuorisoa onkin varustettu klassisella musiikilla. Tämä karkoitin onkin toiminut ilmeisesti vuosia, mutta nyt on tapahtunut käänne, karkotin ei toimikaan. Joko väki on tottunut tähän musiikinlajiin tai sitten on kasvamassa musiikkimaultaan toisenlainen polvi.
Lahdessa sen sijaan on otettu käyttöön jkl yliääni, joka ottaa pahasti nuorison korviin. Me vanhempi väki emme sitä havaitse, vaikka vielä sirkan siritykset pihalta kuulisimmekin. Kaikenlaista.
Minusta tuntuu siltä, että kauppakeskuksissa on toisinaan soimassa ostohimoa lisäämässä musiikki niin hermostuttavan kovaäänisesti, että sillä karkoittaa juuri ne, joiden lompsassa vielä voisi jotain olla…eihän sitä kuule omia ajatuksiaankaan aina. No, ilmankos sitä tekee heräteostoja, kun ei kuule omaa varoittavaa ääntään!
Kuukausikaupalla soitettuna joulumusiikkikin muuttuu kauppareissulla omassa korvassa oudosti…palaan ruotuun, kun ajattelen myyjää, joka suorittaa työpäiväänsä tässä ympäristössä.
|
|
|