ikääntymisestä yli kuntarajojen

 Tämä aika on tuonnut yhtenä putkena esiin hoitoalalta valelääkäriä ja hoitajaa. Ammattikuntaan tuntuu iskeytyvän näitä ”itseväitelleitä” ammatinharjoittajia. Uskoisin, että lisää tulee olematta mitenkään pessimisti.

Missäs muualla voisi pesiä valeammattilainen? Kyselläänkö muualla papereita ja tarkistetaanko, että ihmisen pitäisi olla ammatiltaan se, miksi itseään väittää? Ehkei ole kyse henkeä uhkaavista tilanteista juuri hoitoalan tapaan, mutta mietitäänpäs vaikka hometaloa. Talo homehtuu ja mätänee käsiin, aiheuttaa vakavaa sairastumista ja suurta taloudellista huolta omistajilleen. Luotetaan siihen, että ammattilainen on tehnyt laskelmat ja rakennustyön. Onko tämä ammattilainen, tiedätkös varmasti? Omakohtaisena kokemuksenani ensimmäisen rakennusprojektimme aikaan oli valtava pula kirvesmiehistä ja onnistuimmekin saamaan tontillemme ahkeralta vaikuttaneen mieshenkilön. Jonkin ajan kuluttua selvisi, että kyseessä oli eläkkeelle siirtynyt sotilasmestari, joka niin tykkäsi ”naperrella”. Se siitä ja niistä taidoista.

Mikä on sitä tämän päivän osaamista rakennusalalla? On tietokoneet, pitkät koulutukset, materiaalia saatavissa valinnan vaikeuteen saakka. Rakennukset homehtuvat, rapistuvat ennen aikojaan. Ei siirry isältä pojalle, korjauslainoja lukuunottamatta. Onko pankinjohtaja rahoitusalan ammattilainen myöntäessään nuorille satojentuhansien lainoja ensiasuntoihin? Asuminen omassa asunnossa vaatii rahaa. Jos menettää rahansa ja homeisen asuntonsa, on meillä sairaalanmäellä taas työtä lisää.

Onko huoltomies ammattihenkilö, entäs vanhuksien ruokapalvelusta vastaava emäntä? Onko lapsesti opettaja varmasti opettaja…

 

 Vaari istuu hieman kulahtaneella puutuolilla, suoraselkäisenä ikämiehenä, hieman hämilläänkin taitaa olla. Katson vanhan kansan miestä, kolme sotaa takanaan, elämää elettynä ja koettuna. Kympillä lähtee.

Posket hieman lommollaan on, tuskin aliravitsemustilasta kyse kuitenkaan. Hampaaton suu tavoittelee hymyä, missäs proteesit ovat? Kiiruullako tähän on tultu? Katseeni kohdistuu vaarin käsiin. Työtä tehneet kädet, suuret ja vahvat kämmenet ovat laskeutuneet syliin. Muistan mummuni sanat ”hyvänkokoisista työmiehen käsistä”, joilla kuulemma tekee työtä, vaikkei lapiota olisikaan…

Tähän on vaarina olo päättymässä. Viimeinen taival menossa, kuva hänestä kirpputorin seinällä. Muun suvulle kelpaamattoman omaisuuden kanssa kipattu hyvää tekemään muille. Kuka ostaa vaarin, kympillä? Onko ostaja joku adoptoitu, haluten seinälleen ”sukulaisia”, joiden elämäntarinat voi muokata mieleisekseen??Vai olisiko ostaja kehyksiä keräilevä, joka sitten heittää valokuvan nuotioon. Tuskin viimeksi mainittu, sillä kehykset itsessään ovat arvottomat.

Lähden pois mietteissäni. Sinne seinälle jää jonkun suvun kantaisä. Vaari hallitsee nyt Aku Ankka-taulujen ja matkamuistolautasten valtakuntaa jyrkän suoraryhtisenä, kestäen vielä tämänkin - kun muuta ei voi.

 

 Kohtuullisen matkan päässä täältä Hyvän arjen Hämeenlinnasta sijaitsee suuremman asukaspopulaation paikka. Siellä keskellä kaikkea on myös hoitolaitos, jossa mm. ikäihmisten olisi tarkoitus viettää elonsa viimeinen taival hyvässä ja turvallisessa hoidossa.

Asiaa tarkastellessa ei sen pitäjän ongelmat ikäihmisten hoidossa ole muita kummoisempia. Eläkebuumi hoitajien kohdalla on arkea, sijaiset vaihtuvat tiheään tahtiin tuoden raskaaseen hoitotyöhön oman lisänsä. Iltavuoro päättyy klo 22.00 ja aamu alkaa hoitajalla klo 07.00. Stressaavaa, mutta kukaan ei halua tätä muuttaa - näin on aina toimittu.

Kulttuuritkin törmäilevät työssä. Ulkomailta tulleet tai tuotetut hoitoapulaiset kuin hoitajatkin käyvät törmäyskurssia vakituisen henkilökunnan kanssa, osin kielitaidottomina, osin työhaluttomina pakotettuina ottamaan työtä vastaan.  Uuden paikallisen työntekijän työnilo ja ilo uudesta työpaikasta latistuu ilmastotekijöistä johtuen. Vastuussa olevat eivät pysty tai halua puuttua mihinkään. Levottomat ja ahdistuneet asukkaat tartuttavat levottomuutensa asukastovereihinsa sekä lopuksi henkilökuntaan.

Kotiaan, äitiään, lapsiaan tai kanojaan etsivää ikäihmistä oikaistaan reaaliteettiterapian keinoin. Selvääkin selvempää on, että ahdistus leviää edelleen, eikä halukkuutta tunnu olevan rauhoitteluun. Validaatiota ei varmaankaan ole täällä kokeiltu?

Tässä työpaikassa pitkään työssä ollut hoitaja koki tuskan hetkiä uuden sijaisen tullessa osastolle. Osaamaton on, sen hän pystyi päättelemään oitis. Suurta onnea hän sentään koki, kun osastolta eläkkeelle siirtynyt oli myös tulossa samaan vuoroon. Pitkälle yli seitsenkymppinen sieltä tuli. Tämän iloa työkaverille tuottaneen tulo aiheutti kyllä hämmennystä asukkaiden keskuudessa. Pitääkö vanhojen ihmisten tulla illalla hoitoon?

Tällaista se on harmaitten pantterien arki harmaassa hoidossa. Hoito on harmaata, koska kyse ei ole hoitamisesta vaan säilyttämisestä. Työhönsä kyynisesti suhtautuva hoitaja on koko työyhteisön ilmapiirin myrkyttäjä. Eniten tästä kärsivät ne, joiden osa on kaikkein heikoin, asukkaat.

… ja voi, kun osais´soittaa! Näinhän se entinen poika sketsissä totesi viulun saatuaan. Tämän hienon johdatuksen avulla pääsenkin ihmettelemään Kreikan touhuja kanssanne. Kuuntelin aamuvarhaisella uutista, jonka mukaan kyllä Kreikassa verojakin olisi makseltu, mutta kun nyt oli niin ikävästi päässyt käymään, että värikasetit verotoimistosta olivat tyystin loppuneet. Selvähän se, ettei veroasioita saatu paperille ja edelleen lähetettäväksi maksua varten. Kylläpä oli harmillinen tapaus kaikkinensa.

Samaan aikaan toisaalla sitä paperia on vallan julmasti. Kuolleetkin saavat eläkettä ja yli satavuotiaita on enemmän kuin Hauholla ja Rengossa kansaa yhteenlaskettuna! Näihin eläketuloista kertoviin papereihin muste on riittänyt oivallisen hyvin, ehkä on varattu hieman ylikin?

Taitaisi olla edullisempaa lähettää jokunen värikasetti sinne kreikkalaisille verotoimistoille ja suomalainen konsultti perään.

Vuosi vuoden jälkeen ilahdun ilmaston muutoksesta, joka on havaittavissa etäällä pohjan mailla, tunturin juuressa, seitakivien katveessa. Se ilmaston muutos näkyy etelän ihmisessä toisen etelän ihmisen hyväksymisenä, huomioimisena ja saman nuotion äärelle mahtumisena. Tähän ihmeeseen tarvitaan vain välimatkaa tuhannen kilometrin verran.

Tuntureita kavutessa, lampia ihastellessa makkaraa paistellen saamme nuotiokahvit, porosellaiset, aivan tuntemattomalta. ”Ota tästä, jäi yli”…Istutaan ventovieraat siinä ritirinnan jutellen asioista taivaan ja maan väliltä, emme tunne toisiamme - eikä sillä sinänsä niin väliä olekaan ketä me olemme. Keskustelu polveilee asioista toisiin, mielenkiinnosta ja voimista riippuen. Toiset keräävät kilometrejä, toiset muuta kokemusta. Ohi kulkee pariskuntia, porukoita. ”terve, moro, hei…” KAIKKI täällä tervehtivät toisiaan kohdatessa, hymyillen.

Viime reissulla tapasimme kaksi ikääntynyttä miespuolista Lapin kävijää, takana monta yhteistä reissua. Siinä taukopaikalla istuessa saimme jakaa heidänkin reissukokemustaan. Taas he tulivat ja tulevalla viikolla on luvassa se perinteinen noin 40 km päiväreissu, joka aina päättyy vaimojen laittamaan karjalanpaistiin, jonka he urakoivat savusaunan lempeitten löylyjen jälkeen. Miehet hiljenivät hetkeksi, mekin kunnioitimme sitä mielikuvaa - minä melkein maistoin ihanan muhineen uuniruuan! Kunnioitin niillä kymmenillä tehtyä päivävaellusmatkaakin…

Sitten taas juttu sinkoili, muistelivat Kekkosta - Lapin miestä parhaimmillaan. Herrakaksikko oli kaikesta päätellen työskennellyt työvuotensa hyvinkin lähellä valtiomme päämiestä, saimme hyvin korrektin vitsin kuullaksemme. He eivät puhuneet ”Urkista” vaan Kekkosesta, ikäkysymys heille? Juttu päättyi matalalla lentäneeseen potkurikoneen kaartoon, taas tuli uusi juttu mieleen. Sitten eteenpäin, ”Terve teille, kiitos seurasta!”

Täällä ”meidän kulmilla” kuljen vaikka kahdeksan vuotta samalta bussipysäkiltä työpaikalle, suunnilleen samojen ihmisten kanssa päivästä toiseen, viikosta toiseen. Miten menemmekään bussiin istumaan? Tarkasti istumaan itseksemme. Entä sitten, kun yksikköpaikat on varattu? Luikertelemme istumaan jonkun viereen, harvoin mitään puhuen. Onneksi on kännykkä, jota voi aina räplätä tärkeän näköisenä. Entäs jos tervehtisin, tarjoisin pihlajanmarjakarkkia ja kysyisin, mitenkäs se työpäivä sujui?  Taitaisi löytyä lisää tilaa…

 

 

 Kilometrejä kertyy, kun matkataan Suomea lähes päästä päähän. Mitä tahansa voi tapahtua reissun päällä, olimmepa miten varovaisia tahansa. Emme nimittäin matkustele siellä yksinämme.

 Jyväskylän kohdalla arkiaamun liikenteessä tukka nousi pystyyn yhden autoilijan kaistan vaihdosta. Olipa varsinainen kamikaze, vasemmalta oikealle kolmen kaistan leveydeltä, hups hei.

Matkanaikuisilla tauoilla pohdimme entisajan menoa, erilaisia kuppiloita ja ruokapaikkoja oli joka pitäjässä. Niissä tarjottiin paikallisia makuja, paikallisten tekijöiden loihtimina. Nyt saamme ABC-ketjua paikassa kuin paikassa, samanmakuista ruokaa Dallaspullineen pitäjään katsomatta. Entäs sitten ruokakaupat? Vaasan Vaasan leipää, vain harvoin jotain paikallista löytyy.

Matka taittuu ja nopeusrajoituksia on yhtenään, 100 - 80 - 60 - 80 - 60 jne… ja jokaisessa välissä, missä nopeus vaihtuu 80 –60 on tölkkipoliisi valmiina odottamassa. Tämä 150 metrin välein vaihtuva nopeusrajoitus antaa mielikuvitukselleni hieman liian vapaat rajat… Pitkällä taipaleella tämä nytkyttely on jotenkin hupaisaa, olisi sitten se 60 kunnon pätkän, ei hiilestäisi tuo veivaaminen.

Pohjoisemmassa, poronhoitoalueella, oli ajeltu tienvieriä ainakin kymmenen metrin leveydeltä ja pusikot puuttuivat. Näkyvyyttä oli hyvin ja tuntui sen myötä hyvinkin turvalliselta. Tätä perkausmallia voisi käyttää, hirviähän on meidän tienvarsipuskissamme.

Olimme arkena liikkeellä ja matkalla oli paljon eläkeläisiä. Ihania pariskuntia, yhteisiä vaellusvuosia takana kymmeniä. Nyt heidän oli pakko liikkua linja-autoilla iän ym syiden vuoksi. Muistoja kiertailivat tauoillaan, eikä niitä voinut välttyä kuulemasta. Eräs pariskunta jäi muuten mieleemme, koska olivat omalla autollaan liikkeellä… toivottavasti vielä tämä vuosi sujuu papalta vanhasta muistista. Heidän lähtönsä hotellin pihan parkkiruudusta jäi mieleen, lapin taika voisi seurata heitä varjellen.

Tämä syksy on lämpöisempi kuin aikoihin. Terminen kesä kuulemma jatkuu. Maaruskaa näkyy vain siellä täällä, jotenkin on vielä kesäinen olo lämpötilakin jotain muuta kuin mitä ennen täällä näihin aikoihin.

Sopuleita on paljon ja bongasin niitä tuolta lähimetsiköstä useita. Katsokaa Yuo tubesta muutama video vihaisesta sopulista, onpas äkäinen otus noin pieneksi.

Matka jatkuu jäämerelle päin…

Väittämä pitää paikkansa  0

Jokseenkin samaa mieltä 0

Täysin eri mieltä 0

Ei koske minua 0

(Rasti oikeaan kohtaan, kiitos)

… Tarkastellessani ikäihmisten/vanhusten hoitopolkuja Hyvän arjen Hämeenlinnassa olen oppinut uudenlaisia toimintatapoja, joihon liittyy aivan oma sanastonsa.

Kokeiluasuminen. Vielä ikäihmisenäkin on mahdollisuus todistaa pärjäämistään huolimatta siitä ymmärtääkö itse olevansa jutussa mukana. Sairaalat kotiuttavat koemielessä vanhuksia katsoakseen pärjäävätkö he ja kuinka pitkään. Tätä on havaittu ainakin somatiikan osastoilta viikonloppujen koettaessa. Joillakin osastoilla tosin mietitään jatkoja tarkemmin ja päädytään siirtämään ikäihminen esimerkiksi terveyskeskukseen vuodeosastohoitoon. Sitten taas arvioidaan kokeilu kotiin, tarvitaanhan osastolle taas paikkaa seuraavalle kokeilijalle… Tällainen kokeiluasuminen tuntuu kovasti julmalta ja lisää turvattomuutta potilaalle. Toki se pärjäämisen taso usein jo arvioitukin - kunhan joku vaivautuisi lukemaan ja tutkimaan tarkemmin. Olen usein sanonut, ettei kukaan jättäisi kolmen vanhaa lastaan yksin kotiin päiväksikään selviytymään arjen askareista, syömisistä ym. Ei ainakaan jättäisi tarvittavaa lääkehoitoa kotona selviytyjän itse hoidettavaksi. MUTTA: ikäihmiset, joiden selviytymisen taso on samaa luokkaa, jätetään yksin ja heidän on pärjättävä, vaikka koeluonteisesti.  

Hakemukset, lomakkeet ja avunsaanti. ”Hakemukset voi täyttää helposti netissä”. Niinpä voi, mutta kaikilla vanhuksillapa ei sitä nettiä ole, eivätkä takuulla hanki. Vaikka se netti olisikin, ei niitten täyttäminen aina ole helppoa. Helppoahan se on oltava sille, joka lomakkeen vastaanottaa. Hänethän on siihen asiaan hyvin koulutettu.

Hyvä esimerkki on näitten paljon puhuttujen taksikorttien saaminen. Matkat ovat kuulemma puolitettu entisestä kahdeksasta (8) neljään (4). Syynä on kuulemma se, että tarvitsijoita on niin paljon ja ”jos kaikille ystäviään kaipaaville annettaisiin taksimatkat tällä sosiaalisella perusteella, pitäisi kortit myöntää kaikille ikäihmisille”. (No, ei paha idea!) Taitaa tästä syntyvä säästö kohdentua koulumatkojen korvaamiseen, nythän koulukuljetusta saa jo lyhyillekin matkoille. Nämä samaiset mukulat, jotka käyttävät tietokonetta vuosien kokemuksella, osa omaa jo kotisivujakin, kännykkä kädenjatkeena tarvitsevat koulumatkoihinsa kuljetusta! Liikuntaa ei ole pahasta, eikä täällä etelässä joka päivä susiakaan ole häiritsemässä.

Emme erkane konsana ei. Yhteisasuminen elämän viimeisinä vuosina on toisten kädessä. Parihuoneita ei ole tai se yhteinen elo ei olekaan muotouttanut pariskuntaa sairauksiltaan ja avuntarpeeltaan samanlaisiksi, joten hups vaan muori muuttaa sinne ja pappa tänne. Hämmentävää, sopimatonta ja julmaa toimintaa. Tämän ikäluokan ihmisille vihkilupauksen ”kunnes kuolema erottaa” tarkoittaa totta. Eräänlainen kuolemahan se on joutua tutusta ja turvallisesta ihmisestä eroon. Ei ole verkostoakaan paikalla, kuka puolustaa?

Ikäihmisten/vanhustenhoidosta kuulemme aina ikäviä asioita. Jatkuvaa märinää huonosta hoidosta, hoitajien luonteesta/välinpitämättömyydestä/laiskuudesta jne, märistä vaipoista ja hoitotyön raskaudesta. Niinpä niin. Asioilla on aina vähintäin kaksi puolta, tässäkin asiassa. Työstään innostunut, motivoitunut hoitajakin uupuu epäkohtien alle. Hänellä ei ole päätäntävaltaa, ei välineitä eikä aina osaavia työkavereitakaan. Päättäjien tekemät vierailut hoitolaitoksiin ei auta mitään, koska sen jälkeen pitäisi jotain tapahtua… vaan ei mitään ole saatu sen perusteella aikaiseksi. Ääni loppuu, kun vaaleista on kulunut aikaa. Hoitajaopiskelijat tuumivat alasta omat päätelmänsä ja yhteiskunnallinen kirjoittelu lisää alalle hakeutumisen välttelyä. Tätä kirjoittelua seuraavat myös hoidossa olevan ikäihmiset ja toteavat olevansa vain tiellä. Osalla on ongelmia muualla kuin yläpäässä ja ymmärrys kyllä toimii. Tässä sitten hoitajan pitäisi tuoda toivoa elämään ja uskoa tulevaisuuteen.

 Vanhustyötä tekevät hoitajat voivat olla tyytyväisiä ja itsestään ylpeitä,  tätä työtä ei tee kuka tahansa. Niin monenlaista osaamista, arkiluovuutta ja ryhmätyötaitoja siinä tarvitaan!

 

 

Kesälomalla tuli kuunneltua galluppia siitä, mitä naisten käsilaukut sisältävätkään. Paljon tuntui olevan tavaraa, mikäli oli toimittajaan uskomista. Jonkinlaisen empiirisen kokemuksen pohjalta 20-30 tavaraa oli naisen kuin naisen laukussa.

Keskustelimme eri ikäisten naisten ryhmässä tästä asiasta ja peuhasimme laukkujamme. Kellä oli mitäkin tärkeäksi luokittelemaansa tavaraa, kellä sitten tarpeetonta. Peuhausoperaatiossa löytyi jopa eräät kadonneet avaimet. Lapsellisten naisten käsilaukuissa on yleensä koko pieni maailman tavaratalo. Siellä on vaippaa, puuhakirjaa, kosteuspyyhkeitä ja vaikka mitä viihdykettä. Kaikkea tarpeellista, luonnollisesti.

Mitähän rouva presidentti kantaa siinä isossa laukussaan? Eihän hän raukka pääse shoppailemaankaan halunsa mukaan… tuskin siellä on Arajärvelle varasukkia? Tai Rontille evästä?

Minulle on tärkeä pitää hakaneuloja mukana, sen olen oppinut tärkeäksi tavaraksi. Yhtä sun toista risaksi mennyttä sillä paikataan kätevästi ja päästään kotiin saakka. Hakaneulalla voi kaivaa vaikka tikkua sormesta.

Ei siis ole kovinkaan kummoinen ihme tämän laukkutarkastelun myötä, että vieressä kulkeva saattaa kädet tyhjänä heiluen tokaista, että mihis sinä tuota reppua tarttet… no, varmaan siihen hetkeen, kun kaupan kassista matkalla otetusta tomaatista valuvat sisukset paidan rintamukselle…Ei nyt hakaneula, mutta onhan siellä muutakin käypästä tavaraa, jota tässä tarvitaan.

 

Jos jossakin on itikoita, on varmaakin varmempaa se, että ne peijoonit ovat minun kimpussani muita henkilöitä suuremmin häiritsemättä. Tästä empiirisestä kokemuksesta johtuen luin lehtiartikkelia hyttysistä mielenkiinnolla.

Mikä tekee minusta niin hyttysiä kiinnostavan henkilön? Onko vereni sakeaa ja makeaa? Lisääntymiseen otollista voimajuomaa vai huidonko niin viehkosti, ettei inisevä otus voi olla suuntaamatta nokkaansa minuun? Huidoin tai en aina ne minut keksivät. Hämmästykseni oli suuri, jopa kahden sadan metrin päästä artikkelin mukaan ne tunnistavat ihmisen ja tulevat paikalle. Minun tullessani rappusille, käy siis Antin pellolla huuto: ”HAA!” … ja itikoiden lentoreitti on siten sinetöity - ja minulta rauha mennyttä.

Katsonkin kiitollisuudella pääskysten lentoa pääni yläpuolella. Miten taitavasti linnut poimivatkaan ilmasta evästä itselleen ja pojilleen. Vaan vielä jää jokunen sata inisijää.

Uroshyttysen tehtävä on tämä urosperinteinen, lennellä kukasta kukkaan mettä etsiskellen ja oleillen. Parittelu vie hengen koiraalta. Hinta on kaikesta maksettava. Mutta sitten onkin jo uusi sukupolvi tulollaan… lehdessä kerrottiin, että 200 000 hyttysen puremaa vaatisi sairaalahoitoa… huh! Sanoivat vielä, että 10 000 hyttysenpuremaa minuutissa saisi alaston ihminen arktisella tundralla Pohjois-Norjassa. Kiva tilastotieto, tuskin sinne kukaan lähtee noin köykäisin vaellusvarustein?

Pahinta oikeastaan itikoissa on se ääni, jonka kuulee yön hämäryydessä, ei vaan erota missä otus on. Naamalle tai paljaalle jalallehan se pyrkii, peijooni. Läimäisen otuksen nautinnolla tuhannen tuusan päreeksi, uusi yritys nukkumiseen ja hetken päästä alkaa kuulua jälleen pientä ininää… ja vieressä nukutaan syvää rauhallista unta.

 Istuimme suven suloisessa lämmössä, tutkailimme luontoa ympärillämme. Ajatus valahti kuin itsestään tulevaan tapahtumaan, juhannukseen. Virisi muistot ajoilta, jolloin telttailu oli se oikea tapa viettää keskikesän juhlaa ja yhteistä aikaa suvun nuorten kesken.

Naurun pyrskähdykset säestivät muistikuvia, olimme varmasti näky - neljän perheen leirivarustus muutamaksi päiväksi läheiseen saareen. Ilmankos saaren erakkokin totesi meitä katseltuaan, että vain piironki puuttuu…

Tavaraa oli, vieläkin huvittaa. Vanhanajan Sopu-teltta taisi putkineen painaa jo saman kuin nykyiset varusteet yhteensä. Eipä ollut gore-texiä eikä automaattisesti täyttyviä patjoja. Muistanpa, kuinka yksi meistä naisista puhkui ja punoitti pitkään parivuodetta puhallellessaan. Miehet luonnollisesti lähtivät kalaan ja sitä kalastusta sitten riittikin.

Ruokavaliossa ei juuri tuoreita tavaroita ollut, nostalgisesti muistelimme Abban kalapullia (kumma, ettei miehet tätä keksineet! Me naiset toimme evääksi kalastaville miehille kalapullia purkissa…)ja jonkun firman lihapullia -peltipurkeissa. Lenkkimakkaraa taisin noina vuosina syödä kiintiöni.

Alkuvuosina meidän pikkuisilla mukuloillamme ei ollut minkään valtakunnan pelastusliivejä, niistä ei vielä silloin mitään tiedetty. Lapset killottivat tavarakasan päällä venematkan. Ajatella, tänä päivänä naapurin koirallakin on pelastusliivit!Mukulat oppivat uimaan, käyttämään linkkaria, syömään nokiperunoita ja sosiaalisia taitojaan sai harjoitella serkusten kesken. Aina ne isommat jotain keksivät. Silti vuodesta toiseen joka juhannus kokoonnutaan yhteen.

Vuodet ovat muuttaneet juhannusporukkaamme. Ikää on tullut lisää, poistumaakin. Sukuun on saatu uusia jäseniä, vaihtojakin on tapahtunut. Mutta jotain on säilynyt kuitenkin. Ydinjoukko tapaa toisensa satoi tai paistoi. Useimmiten on satanut, ainakin osan aikaa. Tavaramäärä on vähentynyt, jutut lentävät. Kalastus pysyy ennallaan. Rannassa istuessa ihmettelee, tässäkö sitä ollaan jo aikuisia. Aika kuluu kuin siivillä, mutta jotain jää…